Hattulan
  Harrastajateatteri

Jutut


(klikkaa jutun nimeä)




JENNI KOSTAMO:
Huonon onnen siivooja


Kolme teatteriprokkista Hattulan harrastajateatterin riveissä takana, ja jo kahdesti siivoojan roolissa. Toivon mukaan ei koidu kohtalokseni päätyä aina rooliin, jossa rekvisiittaan kuuluvat rätti taikka kumihanskat (ja viimeisimmässä erityisesti se kuuluisa moppi ja ämpäri).


Viimeisin näytelmä, eli Murha Hattulan kartanossa, on mulle henkilökohtaisesti koitunut tuskien tieksi, vaikka omalle kohdalle kirjoitetut repliikit tällä kertaa olivatkin paljon herkullisempia, kuin aiemmissa rooleissani. Jostain syystä huono karma on kuitenkin seurannut tämän vuoden suoritustani.


Syyskausi taisi vielä mennä normaalisti harjoitellessa, mutta keväällä alkoivat hankaluudet. Tammikuussa oli jo muutenkin ollut paljon poissa harkoista ulkomaanreissun takia, ja siihen päälle menin vielä nyrjäyttämään nilkkani talviurheiluonnettomuudessa, minkä johdosta useampi viikko meni könytessä kyynärsauvojen kanssa lavalle. Näytelmässä on kohtaus, jossa mut tönäistään nurin, mutta sattuneesta syystä tuo stuntti muuttui vain lieväksi horjahdukseksi. Onneksi jalka toipui kuitenkin ennen ensi-iltaa siihen kuntoon, ettei nilkuttamista enää huomannut. Ja onneksi roolihahmoni ei käyttänyt korkkareita...


Näytöskauden alkaessa tapahtui kaikenlaista pientä kivaa. Eräässä näytöksessä mm. rikoin vahingossa kesken esityksen vaasin, jonka hajoaminen näytelmän loppupuolella on olennainen osa juonta. Lisäksi näyttelijäkollega sai kunnon kolauksen päähänsä, kun tönäisin hänet sinkkiämpäri päässä (kuuluu asiaan) kovaa päin lavalla olevaa pylvästä (ei kuulu asiaan.) Auts.


Yhdessä esityksistä olin todella kipeänä. Flunssakuume oli pahasti niskan päällä, ja reaktiokyky aavistuksen madaltunut. Tästä seurasi, että eräässä kohtauksessa tajuan bäkkärillä istuessani, että hitto, minunhan pitäisi olla tuolla lavalla...tästä sain jatkossa kuulla kyllä. Vähän improvisaation mahdollisuutta annoin näyttelijäkavereille.


Viimeisen näytöksen kuitenkin silasi se, kun samaisena sunnuntaina olin saanut keskisormeeni pahan tulehduksen painekyllästetystä puusta irronneesta tikusta. Sormi oli paisunut järkyttäväksi, ja särky toi kyyneleet silmiin. Esitys meni sillä mallilla, että buranaa naamaan, lavalle nikotellen, ja aina kun oli taukoa lavalla olosta, oli käsi isossa astiassa, joka oli täynnä jääkylmää vettä. (Antibiootilla siitäkin selvittiin, mutta eipä auttanut tuohon hätään.) Mutta yhtään vuorosanaa en unohtanut, taikka lavalle menoa ylipäätään!


Ensi vuodelle kaksi toivetta: Pliis, en halua olla siivooja, ja pliis, voisko olla ihan täysissä ruumiin ja sielun voimissa?


Terveisin innokas ja epäonnekas harrastelija-siivooja (myös Jenni-nimeä tottelee)








VEIKKO PULLI:
MaLL-miehestä puheenjohtajaksi


"Oli vuosi 1995, pieni ekaluokkalainen Veikko näki koulun ala-asteella ilmoituksen ja juuri hankitun lukutaidon perusteella päätteli sen koskevan näyttelemistä. Siitä innostuneena pyysi Veikko äitiään ilmoittamaan itsensä Hattulan Harrastajateatterin lasten ryhmään. Ensimmäinen kerhohetki oli edessä Parolan Nuorisotalolla ja sinnehän Veikko lähti innokkaana äitinsä kyydissä, ei tainnut edes äiti tietää, kuinka monta vastaavaa reissua joutuu vielä tekemään Tyrvännöstä poikansa harrastuksen takia."


Todellakin, näin sen pienen pojan elämä teatterissa lähti käyntiin. 7-vuotiaana aloitin ja loppua ei ainakaan vielä ole tullut vastaan. Hattulan Harrastajateatteri oli oiva paikka aloittaa tuo kaikki. Ryhmän ohjaajina toimivat Anna-Maija Honkonen ja Marika Heino (nyk. Wahlman) tarjosivat jo ensimmäisestä kerrasta lähtien hienot puitteet nuoren näyttelijänalun temmellyksille.


Kohokohtia löytyy harrastajateatterin parista, joita en voi tietenkään pitää sisälläni, vaan onhan ne pakko jakaa.


Ensimmäinen varsinainen näytelmä tuli ryhmämme ohjaajien käsistä ja se tehtiin tilaustyönä Mannerheimin Lastensuojeluliiton juhliin Parolan koululle. Luultavasti kukaan ei voi käsittää sitä innostuksen määrää mikä sisälläni oli, pääsinhän ekan kerran näyttämölle ja voi että sitä vuorosanojen pänttäämistä. Luultavasti en edes tajunnut tuossa vaiheessa, että olin melkein pääosassa koko näytelmässä.


Kumma kyllä, muistan melkein kaiken tuosta näytelmästä. Esitin itse siis MaLL-miestä, päälläni oli ainakin punainen viitta ja punainen lippis josta sojotti kaksi folioantennia. Tehtäväni oli pitää huolta ettei lapset lunttaisi, kiusaisi jne. Sitten hypin aina tilanteisiin paikalle ja neuvoin mitä piti tehdä. Taas kerran maailma pelastui.


Matka jatkui eteenpäin ja seuraavaksi oltiinkin jo tekemässä isompaa näytelmää itse Työväentalolle, tuonne "aikuisten näyttelijöiden" näyttämölle. Se oli hieno kokemus pienelle pojalle. Näytelmähän oli siis Sankarit Sekaisin ja sitä työstivät aiemmin mainitut ohjaajat. Itselläni oli muistaakseni kolmekin eri roolia, joka tiesi rankkaa koettelemusta nuorelle näyttelijälle. Juuri tämän näytelmän harjoituskauteen piiloutuukin häpeällisin muisto, mutta tietenkin hauskin näin jälkeenpäin ajatellen...


"Miks tytöt sai keittiön puolen pukuhuoneeksi ja me jouduttiin tänne kauempaan nurkkaan, pyh. Aina tytöt saa mitä haluuvat. Onkohan mulla nyt kaikki vaatteet - jooh - ja oikeassa järjestyksessä - kylläh. Ei kai muuta kuin läpimenoon vaan.
* hetken kuluttua *
Väistäkää väistäkää mulla on kiire. Nyt äkkiä seuraavat vaatteet päälle, paita päälle ja housut... voi ei, iskumusiikki tulee jo, äkkiä housut vauhdissa jalkaan, miksei tää nappi nyt mene, noh nyt täytyy mennä, ei ehdi. Valot syttyy nyt, ja ei muuta kuin lavalle..."


No eihän tuossa muuta voinut käydä kuin parin askeleen päässä tippui housut jalasta ja siellä sitten meikäläinen seisoi melkein keskellä lavaa housut nilkoissa. Pieni naurun pyrähdys oli huomattavissa, harjoitus keskeytettiin ja siinä sitten sovittiin, että pojat saisi lähempänä näyttämöä olevan pukuhuonetilan. Ongelma ratkaistu ja harjoituksen jatkuivat.


Sankarit Sekaisin oli hieno kokemus, jonka jälkeen meikäläisen harrastus Hattulassa jäi vähemmälle muutamaksi vuodeksi. Siirryin Hämeenlinnan puolelle, kun nuorten ryhmä loppui Parolassa. Muutama vuosi eteenpäin ja tuli taas mahdollisuus päästä Hattulan ryhmän pariin. Vuosi oli 2003 ja Rykmentin Murheenkryyni oli näytelmän nimi. Sain tuosta esityksestä pienen roolin, mutta koska se oli eka kerta "aikuisten" näyttelijöiden kanssa, se teki siitä suuren produktion juuri rippikoulusta päässeelle nuorukaiselle.


Rykmentin Murheenkryynistä eteenpäin olenkin ollut mukana harrastajateatterimme toiminnassa kiinteästi. Olen ottanut vastuun näytelmien tekniikkapuolesta vuodesta 2005 lähtien ja käynyt tietenkin myös näyttämölläkin. Valitan, meikäläistä ette sieltä pois saa.


Iso virstanpylväs Hattulan urallani oli ehdottomasti valinta teatterin puheenjohtajaksi keväällä 2007. En tiedä, mistä hallituksemme sellaista sai päähänsä, mutta otin kuitenkin tehtävän vastaan ja samalla tuoreen puheenjohtajan esikoisohjauksen. Kesän 2007 aikana pohdiskelin asiaa mielessäni, että mihin olen taas itseni sotkenut, mutta lopulta pääni alkoi olemaan innoissaan uudesta tehtävästä.


Syksyllä 2007 aloitin työstämään uljaan ryhmämme kanssa Antero Alpolan tekstiä Kankkulan Kaivon Katveessa. Näytelmä ja samalla allekirjoittaneen ensimmäinen kokopitkä ohjaus sai ensi-iltansa keväällä -08 ja olin pirun ylpeä lopputuloksesta, en tietenkään omasta osuudestani, vaan siitä, millaisen tuen sain työryhmältä. Tiesin näytöskauden jälkeen, että voin turvallisesti lähteä armeijaan ja palata koska tahansa takaisin ystävien luokse.


Hämeen Hitain oli meikäläisen puolesta pelkästään tekniikkaa, jota sitten oli entistäkin enemmän. Samalla sain värvättyä juuri tekniikan puolelle uutta työvoimaa, jota teatterissamme ei ole koskaan liikaa.


Olen kyllä kummissani, sillä mielestäni en ole koskaan elämässäni tehnyt väärää päätöstä ja myös harrastajateatterin kohdalla olen kiitollinen kaikesta kokemastani. Loistavia kokemuksia, uusia ystäviä ja hauskoja hetkiä. Näitä kaikkia Hattulan Harrastajateatteri on minulle suonut, enkä epäile etteikö niitä tulevaisuudessakin tulisi.


Lämmintä kesää toivottaen



Hattulan Harrastajateatterin ry:n Pj.
Veikko Pulli

29.4.2009
Panssariprikaati
Autokomppania
Tupa 24
4. Yläpunkka








RISTO PEKONEN:
Työllistävää, mutta silti niin mukavaa!


Kuten tuolta on aiemminkin kirjoituksista jo tullut ilmi, on tämä teatteriharrastus sellainen toiminta, joka vie kyllä mukanaan kun sille vaan uskaltaa antaa mahdollisuuden. Oma harrastukseni kulkee sikäli suvussa, että mukaan tulin tavallaan äitini Eilan perässä (en kuitenkaan kotoa pakotettuna, ikää siinä vaiheessa jo yli kolmenkymmenen!). Ensimmäinen roolini oli näytelmässä Vihtorin harha-askel vuonna 1996, jossa näyttelin Antti Mätinkin ”autoritäärisessä” ohjauksessa (pakko se on munkin saada yksi hieno sana tähän tekstiin) Vihtorin vävypoikaa Robertia. Idea mukaan tuloon syntyi silloisen soittoharrastuksen parissa bändiympyröissä heitetyn huulen jälkeen eikä sen jälkeen voinut enää perääntyä. Mukaani sain raahattua sekä Mika Alangon, että Jari Hämäläisen. Seuraavaan kappaleeseen tarvittiin tekniikkaan joku, joka sai kaiuttimesta äänen ja osaa sytyttää valot katkaisimesta, joten taas bändiympyröistä apuja ja näin olikin Kelhon Jari touhussa mukana. Tämän Vanja-enon yhteydessä kyseinen Jari järjesti allekirjoittaneelle unohtumattomimman (toistaiseksi) tempauksen estradilla. Kappale nimittäin alkaa krapulaisen Vanja-enon (tässä tapauksessa minun) tulolla kulisseista ja kumoten pöydällä olevan vajaan vodkalasillisen kitusiinsa. Lasissa luonnollisesti oli vettä, lukuunottamatta viimeistä esitystä, jossa Jari oli yllättäen vaihtanut lasin sisällön aitoon aineeseen! Ei muuten tarvinnut paljon näytellä köhisevänsä liian tuhdin tavaran kanssa.


Alkuaikoina esityksemme tapahtuivat Työväentalolla, hyvässä yhteistyössä Parolan työväenyhdistyksen ja varsinkin Riitta Roineen kanssa, mutta Töpinällä tehdyn remontin ajaksi jouduimme etsimään uutta paikkaa ja siirryimme Nurtsin vintille, jossa nykyisin esiinnymme. Paikan ongelma meidän kannaltamme on sen monipuolinen muukin käyttö (hyvä asia tietysti sekin), joka vaikuttaa meille harjoitusvuoroihin ja kulissien ja muun rekvisiitan edestakaiseen siirtelyyn, mutta onneksi yleisö on meidät löytänyt melkeinpä paremmin kuin vanhassa paikassa.


Kuten Jari tuolla jo kirjoittikin on meillä toteutettu jo vuosien ajan nykyään niin muodikasta kierrätystä. Meillä nimittäin ohjaaja yleensä vaihtuu joka näytelmään ja hän siten valitsee esitettävän kappaleen. Itse olen tähän mennessä ollut ohjaajan paikalla kolme kertaa ja täytyy myöntää sen olevan ihan kivaa touhua, varsinkin näin mukavan porukan kanssa.


Teatteriharrastuksesta saa muuten aika usein ihan mielenkiintoisia keskustelun aiheita melkeinpä paikassa kuin paikassa. Olen tuossa joskus leikkimielisesti sanonutkin, että jos edes puolet niistä henkilöistä, jotka ovat keskusteluissa todenneet: ”Olisi ihan kiva joskus kokeilla”, tulisivat mukaan olisi meillä suorastaan ylitarjontaa rooliin kuin rooliin. Lisäksi aina näytelmään tarvitaan paljon muutakin väkeä, joten jos tunnet pienenkin kiinnostuksen tomintaa kohtaan niin rohkeasti yhteyttä ja mukaan tosi mukavaan porukkaan!!








JARI KELHO:
Fiiliksiä teatterin teosta


Olen ollut mukana Hattulan Harrastajateatterissa 1996 lähtien, enkä ole katunut hetkeäkään. Pekosen Ripan kanssa soitettiin 10 vuotta samassa bändissä ja senjälkeen juuri hän houkutteli mut mukaan teatteriin.
Ensimmäisissä projektissa olin hoitamassa valoja ja äänet. Siinä sivussa pääsin teatteriporukkaan sisään ja näin miten homma pyörii. Seuraavana vuonna jo ohjasinkin ensimmäisen kerran näytelmän, jonka myös olin käsikirjoittanut. Siitä lähtien olen ollut lähes jokaisessa projektissa mukana....joko näyttelemässä tai ohjaamassa.


Näyttämötaiteen harjoittaminen (kuten asiaa hienosti halutaan kutsua) on loistava harrastus. Siinä saa nolata itsensä ihan virallisesti ja luvan kanssa. Voi laittaa itsensä likoon täysillä ja huomata aina, että se on joka kerta yhtä hauskaa. Ja tutustuu samalla ihmisiin, joista löytyy uskomattomia persoonia, hyviä ystäviä.


Olemme vuosien mittaan olleet mukana esiintymässä myös erilaisissa tilaisuuksissa, iltamissa, häissä jne. Lisäksi olemme järjestäneet ”nyhjää tyhjästä” iltoja, joissa pitää ex-tempore tyhjästä polkaista rooli ja vuorosanat. Nämä kaikki ovat lisänneet porukan yhteenkuuluvaisuutta.


Meillä Hattulan Harrastajateatterissa on näytelmän valmistamiseen jo pitkään ollut sama, hyväksi havaittu kaava: Ensin valitaan ohjaaja, jolla on periaatteessa täysi valta projektiin. Hän valitsee näytelmän ja sen jälkeen sopivan henkilön rooleihin, suunnittelee lavastuksen ja aikataulun. Paljon hommaa yhdelle henkilölle, varsinkin kun ajattelee ettei kukaan meistä tee sitä ammatikseen. Mutta joka kerta olemme onnistuneet hyvin.
Harvalla ulkopuoliselle tulee mieleen se työmäärä, joka kätkeytyy näytösten taakse. Näytöksiä on yleensä 6-10, mutta niitä on harjoiteltu jopa 8-10 kuukautta. Ja koska kyseessä on harrastajateatteri, tapahtuu harjoittelu viikonloppuisin. Lavasteiden rakentaminen vie niiden rakentajalta oman aikansa, samoin ääni- ja valosuunnittelu. Mutta kaikkeen tuohon teatterimme suhtautuu vähintään yhtä suurella antaumuksella kuin ammattilaisetkin.


Kuinka näytelmä sitten syntyy roolien valinnan jälkeen?


Harjoituksissa kaava on yleensä sama: aluksi luetaan muutama kerta käsikirjoitusta paikoillaan. Tässä vaiheessa voi vielä silloin tällöin vaihtua henkilöt toiseen roolihahmoon, kunnes oikea löytyy. Sitten luetaan niitä näyttämöllä omilla suorituspaikoillaan (hieno sana), lopulta kuiskaajan tukemana kulissien kera. Pitkin harjoituksia, näytelmä hioutuu lopulliseksi.


Aluksi kaikki keskittyminen on menee vuorosanojen opettelemiseen ja niiden muistamiseen. Ja kuitenkin koko hommassahan tulee muistaa se, ettet sinä itse niitä vuorosanoja sano, vaan esittämäsi roolihahmo. Muussa tapauksessahan se on vain koneellista tekstin toistamista... jota näytteleminen ei missään tapauksessa ole.


Omakohtaisesti nautittavinta koko näyttelemisessä on se hetki, kun vuorosanat (tai ainakin pääpiirteittäin ne) on muistissa ja voi keskittyä itse hahmoon. Voi miettiä miten oma hahmo elehtii, puhuu, liikehtii, kaatuilee .....voi luoda/rakentaa hahmon, ohjaajan sallimien rajojen puitteissa. Tuo hahmo herää vasta sitten henkiin, kun vuorosanat on hallussa ja ne sanat tulevat sen hahmon esittäminä, ei sinun.
Silloin voi välillä (ai vaan välillä...) vähän päästää vapaalle ja antaa hahmon eläytyä/puhua muutakin kuin 100% kässärissä sanotaan, siitä tulee mielestäni elävyyttä lisää näytelmään. Itse koen välillä vaikeuksia pitää hahmo kurissa (liika ”sooloilu” voi pudottaa vastanäyttelijän kelkasta) ...kuten monet mun kanssani näytelleet tietävät......välillä hahmo lähtee ihan lapasesta ....joskus jopa näytelmän aikanakin...


Ennen näytöksen alkua, on ihmisillä erilaisia rituaaleja keskittyä/jännittää. Toiset puhuvat muille paljon, toiset vetäytyvät hiljaisuuteen, toiset kävelevät ympäriinsä, toiset virkkaavat 16 paria villasukkia, toiset mumisevat vuorosanoja kuin mantraa, toiset juovat kahvia 8.3 litraa. Itselläni on noiden sekoitus hiljaisuutta, mantraa ja kahvia.
Ja joka kerta koen saman paniikin noin 5 minuuttia ennen lavalle menoani; vuorosanat katoavat päästä, paniikki iskee ja hermostuksissani jyrsin osan lavasteiden tukirakenteista muruiksi. Mutta sitten kun menen lavalle puunsäleitä sylkien, esittämäni hahmo työntää minut syrjään ja vuorosanat sanoo hän, en minä. Eikä paniikkia enää ole...eikä hahmolla ole mitään kiirettä minnekään...ja hahmo sanoo ja tekee lavalla ihan mitä tahtoo....ja minä seuraan vaan sivusta (kuullostaapas skitsofreniseltä...).


Joka näytös on erilainen...jokaisessa näytöksessä on aina jotain hieman erilaista kuin edellisessä. Näyttelijät oppivat vielä näytöksienkin aikana varmuutta rooliinsa. Näyttelijöiden fiilikset heijastuvat monesti myös lavalla. Samoin se, kuinka hyvin yleisö ”on mukana”. Jos komedian aikana yleisö nauraa paidansaumat ratketen ja tupeet putoillen, on näyttämölläkin hyvä fiilis.


Kun näytökset ovat ohi, porukka on tietyllä tavalla kasvanut yhteen ja kaikilla on haikeuden tunne: Nytkö tämä jo loppui? Just kun päästiin vauhtiin...


Mutta ei hätää....uudet näytelmät odottavat...meitä nykyisiä ja teitä tulevia harrastajateatterilaisia...








JENNI KOSTAMO:
Uuden teatterilaisen tuumailuja


Ollessani ensimmäistä vuotta opiskelemassa Parolan lukiossa vuonna 2001, lähdin mukaan silloin perustettuun Parolan musiikkiteatteriin. Kauaa ei mennyt, teatterikärpänen taisi puraista välittömästi. Olinkin aktiivinen musiikkiteatterilainen koko lukioaikani. Seuraavaksi olin mukana erilaisissa produktioissa opiskelupaikkakunnallani Mikkelissä, niin perinteisen, kuin improvisaatioteatterinkin syövereissä.


Vuosi takaperin tein paluumuuton kotipaikkakunnalleni Hattulaan, ja aloin ikävöidä jälleen teatteriharrastuksen pariin. Hattulan harrastajateatteri ei ollut minulle juurikaan tuttu entuudestaan, mutta pääsin sattumalta mukaan, kun minulle sopiva rooli olikin yhä täyttämättä. Viime syksystä asti olen siis pyörinyt mukana tämän teatteripoppoon riveissä.


No, millaista teatteria tämä sitten on minun, tällä erää teatteriryhmän uusimman tulokkaan, näkökulmasta? Yksi sana tulee heti ensimmäisenä mieleen: innostunutta! Työn alla olevan näytelmän harjoituksissa vallitsee mukavan rento tunnelma, ja joukkoon onkin ollut helppo solahtaa. Jokainen näyttelijä tuo omaa tulkintaa ja luonnettaan rooliinsa, ja ryhmämme vahvuus onkin sen monipuolisuus. Nuoria ihmisiä toki porukassa voisi olla enemmänkin.


Mitään ammattilaisiahan emme ole, mutta harrastajateatterin lumo piileekin juuri siinä, että tätä tehdään ensisijaisesti omaksi iloksi. Niin minä ainakin asian näen. Teatteriharrastus on nauramista, heittäytymistä (joskin myös vuorosanojen pänttäämistä, unohtelua ja mokailua) ja oman itsensä haastamista. Iloinen sekametelisoppa, josta alun lukutreeneistä harjoitus harjoitukselta kootaan ehjempi kokonaisuus. Hattulan harrastajateatterissa mukana oleminen on projektityöskentelyä ja tiimityötä, ja ennen kaikkea mukavaa ja luovaa vastapainoa arjen pyöritykselle.


SE ON JENNI!Tätä tekstiä kirjoittaessani ensimmäiseen ensi-iltaani on vielä muutama viikko aikaa, joten en lähde ennustamaan tulevaa… Suosittelen kuitenkin kovasti teatteriharrastusta kaikille niille, joita aihe vähänkin kutkuttaa. Lähde siis mukaan, jos jo kiinnostuit. Voisi sitä sunnuntai-iltansa paljon huonommassakin seurassa ja puuhassa viettää!


Terveisiä harrastajateatterin näyttämöltä!








PEKKA LAINE:
Ohjaajan jakkaralla


Hattulan Harrastajateatterin kolme ensimmäistä näytelmää, Juurakon Hulda, Eräs tapaturmainen kuolema ja Keisari ja Senaattori olivat ammattilaisen ohjaamia. Kun neljättä projektia lähdettiin tekemään, olin yhdistyksen puheenjohtajana. Muuan kokouksessa heräsi kysymys: Onko pakko hakea aina ammattiohjaaja? Ammattilaisen palkkaaminen teki aikamoisen loven yhdistyksen kassaan. Niinpä tehtiin päätös, että ohjaaja pitää löytyä omista riveistä. Jouduin itse ensimmäiseksi uhriksi ohjaajan jakkaralle. Onneksi sain valita seuraavan näytelmän.

Klikkaa suuremmaksi!Klikkaa suuremmaksi! Harkinnan jälkeen valitsin Hilja Valtosen : “Valitusaika on ohi(ks. kuvat yläpuolella). Kyllähän siitä jotain saatiin syntymään ja katsojiakin kävi ihan kiitettävästi. Valtosta seurasikin heti perään Anton Tsehovin “Vanja-Eno(ks. kuvat alapuolella) ja Agapetuksen “Olenko minä tullut Haaremiin”. Nuorten ryhmän kanssa tehtiin vielä pakinoitsija Ollin kirjoittama “Herätyskello”. Tämän jälkeen ohjaajan sarkaa on vuoroteltu lähinnä halukkaiden kesken, sillä se on yksi osa teatterin haasteellista tekemisessä, jossa voi teatterin harrastaja kokeilla omia rajojaan.


Klikkaa suuremmaksi! Klikkaa suuremmaksi!

Harrastajateatterin ohjaamista voisi vertailla kukkapenkin tekoon: Siinä vaiheessa, kun muokkaa keväällä penkkiä, pitää olla jonkinlainen visio siitä, miltä se näyttää kukkaloistossaan heinäkuussa. Toisin sanoen kun ensimmäiset lukuharjoitukset on pidetty, pitää ohjaajalla olla jonkinlainen mielikuva siitä, mitä katsoja näkee ensi-illassa.


Harrastajateatterin tekeminen pyörii eri raameissa kuin ammattiteatterin. Täällä kaikki tehdään porukan yhteisillä ehdoilla ja samaan hiileen puhaltaen. Lisäksi mahdollisuudet määrää käytettävissä olevien henkilöiden lisäksi esityspaikka ja saatavilla oleva tekniikka. On muistettava, että tämä on harrastus, jossa kaikilla on sama päämäärä. Ohjaajan on kuitenkin pidettävä nyörit käsissään ja löydettävä tie parhaimpaan mahdolliseen loppuratkaisuun, josta myös katsoja nauttii. Kaiken kukkuraksi on muistettava, että kukaan ei harrastajateatterissa ole ammattilainen ja jokainen uusi tulokas on tervetullut joukkoon mukaan tekemään roolia tai tehtävää joka hänen persoonalleen on eniten sopiva. Oma tunnuslauseeni onkin: “Harrastajateatterissa saa jokainen harrastaa mittojensa mukaan teatteria“.


           Käytä hyvä ihminen ihmeessä Mozilla Firefoxia.
Kaikki oikeudet pidätetään - (c) 2009 Hattulan Harrastajateatteri.